Puokki istuskeli erään kannon päällä ja tuijotti hieman kauempana olevaa kallionkielekettä. Ei, hän ei ollut henkisesti sairas, vaan hän odotti. Hän odotti puluvarpusta, joka toisi muassaan poikasilleen ruokaa. Iso puluvarpusuros (ne tunnisti uroksiksi mustassa selässä olevasta punaisesta viivasta) vahti pesää, ja talloi välillä poikastensa (jotka olivat aivan valkoisia) päälle, jotta nämä pysyisivät hiljaa.
 Vihdoin puluvarpusäiti tuli, ja antoi pikkuisilleen ruokaa. Ilmeisesti matoja ja muita hyönteisiä. Puokki napsaisi muutaman kuvan kamerallaan lintuperheestä.
 Puokin matkalla ylös luolasta löytämä kirja kertoi puluvarpusista – niiden elintavoista, ja –oloista, ulkonäöstä, käyttäytymisestä ja kirjailijan omiakin muistoja oli mukana. Hienoin asia kirjassa oli kuitenkin se, että se oli kirjoitettu Mont Blancilla.
 Puokki hymyili tyytyväisenä ja käänsi sivua kirjasta. Siinä kerrottiin, että äkilliset ja korkeat äänet saattoivat säikäyttää puluvarpusen, jolloin lintu hyökkäisi äänen lähteen kimppuun. Urokset olivat aggressiivisempia, kuin naaraat, mutta jälkimmäiseksi mainittujakin piti pelätä. Lyhyet, kovat ja äkkinäiset huudahdukset, kuten ”hei!” ja ”apua!” pelottivat sitä.
 ”Puokkii!” kuului huuto kauempaa. Puokki hätkähti, ja niin teki myös puluvarpusnaaras, joka päästi kimeän kirkaisun ja käänsi sitten päänsä kohti paikalle juoksevia radolalaisia.
 ”Voi ei”, Puokki inahti ja vilkaisi sivusilmällä puluvarpusten pesää. Paikalle oli lentänyt punaviiruselkäinen uros ja se katseli närkästyneenä hengästynyttä porukkaa, joka oli kerääntynyt kannon ja Puokin ympärille.
 ”Puluvarpunen”, Puokki sanoi ja osoitti linnunpesää kielekkeellä. Kukaan ei jaksanut kuitenkaan noteerata tätä, sillä Puokkihan nyt oli tunnetusti pakkomielteinen lintufani.
 ”Niin, niin”, Kira mutisi ja rapsutti päätään tuijottaen Puokkia. ”Et tiedäkään, miten olet meitä juoksuttanut ympäri tätä paikkaa.”
 Nokkis poimi maasta Puokin lintukirjan ja antoi sen takaisin Puokille.
 ”Ei, ei”, Puokki sanoi ja heilutti käsiään. ”Puluvarpuset eivät pidä kovasta metelistä, ne pelkäävät.”
”Ole sitten hiljaa”, Kira sanoi ja lähti johdattamaan muita pois paikalta. ”Mennään nukkumaan, jotta jaksamme herätä huomenna aikaiseen. Lähdemme nimittäin kahdeksalta kiipeämään ylöspäin, joten meidän pitää herätä ainakin puoli seitsemältä..” Kira jatkoi pölpötystään.
 ”Ei!” Puokki huusi. ”Puluvarpuset pelkäävät meteliä, kovia ääniä!”
 Porukka pysähtyi ja kääntyi yhtenä miehenä katsomaan Puokkia.
”Jos tuo on totta, me varmaan kuolemme?” Ameria kysyi kulmiaan kohotellen, ja silloin Puokkikin tajusi huutaneensa kovaa selvittäessään asiansa.
 Silloin kuului myös kiljaisu, korvia huumaava kiljaisu. Kokonaista neljä puluvarpusta oli lähtenyt kohti porukkaa, ja he saivatkin äkkiä jalat alleen.
 ”Mitä jos ne haluavat laukkuni?” Jippe huusi ja huomasi, ettei hänellä ollut sitä mukanaan. ”Mitä jos ne ovat merkkitietoisia, ja haistavat, että minulla on Longchamp? Mitä jos ne ottavat minut kiinni, ja kiduttavat minua niin kauan kunnes suostun antamaan laukkuni heille!”
 Kukaan ei viitsinyt noteerata Jipen kiljuntaa, sillä he säästelivät voimiaan juoksemiseen. Matkaa kun oli vielä pitkään, ja melkein jokainen heistä oli juossut Chibun perässä.
 ”Muistelkaa Hitchcockin elokuvaa Linnut!” Ameria kiljui, ja kaikki lisäsivät vauhtiaan, tosin huomaamattaan. Vihdoin ja viimein ’kotiteltta’ häämötti edessäpäin, ja kaikki saattoivat huokaista helpotuksesta sinne päästyään.
 ”Muistelkaa Hitchcockin elokuvaa Linnut”, Ameria toisti omia sanojaan. ”Siinä ne tulivat ikkunoiden ja melkeinpä ovien ja kattojenkin läpi.” Ameriaan osui seitsemän tyynyn täsmäisku.

 ”Hyvää yötä”, Jjack inisi Amerian tyynyn poimuista (tyyny oli painautunut vasten hänen kasvojaan).
 ”Hyvää yötä”, kaikki muut vastasivat kuorossa. Hetken oli aivan hiljaista, jollei mukaan laskettu ulkoa kuuluvia ääniä.
 ”Auts”, Haili mutisi, ”sinä joku, ota jalkasi pois kasvoiltani.” Jalka siirtyi.
 ”Anteeksi, en tiennyt että se olit sinä”, Puokki vastasi ja hiljaisuus jatkui.
 ”Hei, kenen jalka tämä on?” Hullu huusi. ”Pois mahaltani.”
 ”Anteeksi”, Puokki toisti, ”en tiennyt että se oli sinun mahasi.”
 ”Puokki”, Chibu sanoi. ”Jalka pois housuistani.”
 ”Oho, anteeksi”, Puokki mutisi. ”Ihmettelinkin -”
 ”LAPSET, kun sanotaan hyvää yötä, se tarkoittaa että hiljaa!” Kira huusi. Hän olisi varmasti jatkanutkin, mutta sitten jonkun jalka tunkeutui hänen suuhunsa – ilmeisesti Puokin jalka.
”Hyvää yötä, pomo”, Puokki sanoi ja kaikki repesivät nauruun (paitsi Kira, joka yritti olla ajattelematta niitä paikkoja, joissa Puokin jalka oli käynyt.).


-----------------

A/N: Heti pisimmän perään lyhyin, niinhän se on, eikö ? Pakko kyllä myöntää, että tää on kans ehkä hauskin näistä tähän mennessä ilmestyneistä. Mutta, tuota. Eipä enempää sanottavaa ole :> Lyhyt on.